official confession of feeling insane.

Tämä tarina ei ala mistään, niin vain on. Pieni talo, rannalla. Sen kuuluu olla siellä. Sen paikka on nököttää ikuisuuksia juuri sillä rannalla. Ja pienessä talossa on asukas, asukas on pieni mies. Pieni mies on asunut talossa jo oman ikuisuutensa, yksin. Pienellä miehellä on ollut omat unelmansa, omat pienet haaveensa, joita se ei ole uskaltanut toteuttaa. Talo on miehen suojapaikka, paikka jossa voi olla yksin ilman niitä katseita jotka ovat poranneet mieheen monet reijät jotka vuotavat edelleen. Mies ei ole aina asunut yksinäisessä talossaan oman yksinäisyytensä riivaamana, vaan kerran hänellä oli äiti. Lämmin syli johon käpertyä ja lämmin ääni joka kertoi tarinoita suurista maista ja suurten maiden kadonneista kansoista. Mies toivoo että voisi kuulla vielä äidin äänen, lempeän ja lämpimän, joka toi lohtua pimeinä iltoina. Niin he istuivat pienen talon pienellä kuistilla ja katsoivat meren huokunaa. Poika muistaa onnellisuuden mikä hänen sisällään voimistui joka kerta kun aallot iskivät rantaan. Hän tuntee ne edelleen istuessaan omalla pienellä kuistillaan, mutta ei ole varma onko tuo tunne onni. Hän ei tiedä sitä, eikä hän haluakkaan. Se riistää hänestä palan, kun aallot palaavat mereen omaan suureen yhteyteensä. Vesi on yhtä, siinä on aaltoja ja pyörteitä mutta se on yhtä. Koko meri. Pieni mies on monesti harkinnut kävelevänsä mereen, sulautuvansa osaksi sitä, hän ei olisi enää yksin. Onhan äiti toki viellä täällä, mutta ei kerro samanlaisia tarinoita kuin ennen, vain kylmä tuuli puhaltaa äidin ennen niin lämpöiseen ruumiiseen ja saa sen suhisemaan. Löytäessään äidin lapsena rannalta, ei poika voinut antaa äidin vaan maata siinä, kylmässä. Äiti oli aina sanonut pojalle että meri on kylmä mutta rakkautta täynnä, joten hän ajatteli että näin olisi äidinkin laita. Poika oli nostanut äidin rannalta ja tuonut hänet sisälle. Nyt oli pojan vuoro hoitaa äitiä. Hän peitteli äidin tiukasti ja toi tämän sängyn viereen lasin lämmintä maitoa mutta äidistä oli tullut nirso, ei pojan keittämä maito kelvannut ja kyllähän hän sen ymmärsi äiti oli aina tehnyt kaiken paremmin. Hän teki äidille oman paikan kellariin jossa tämä istui keinutuolissaan, suosikkihuopansa alla ja vei rappusten yläpäähän joka päivä äidille ruokaa. Äiti ei syönyt eikä jutellut mutta poika ajatteli kaiken palaavan entiselleen, kunhan poika olisi tarpeeksi hyvä. Poika kasvoi mieheksi, ja lopetti äidin ruokkimisen. Olkoon omissa oloissaan saatanan kätyri, pärjätköön ilman ruokaa. Hän poistui turvatalostaan, siitä rakkaasta pienestä talosta vain ruokaostoksille, jotka hän hoiti suurissa osissa välttyäkseen ihmisten kylmiltä elottomilta silmiltä. Mies istui illat kuistillaan ja tunsi kuinka pala palalta hän lähti meren mukaan. Se oli hänen tarkoituksensa, hänen sielunsa oli osa merta. Nyt hän ymmärsi äidin kaipuun mereen, nyt hän ymmärsi. Hän nousi haparoiden kävelykeppinsä ja laskeutui harvat portaat kuistilta kiiltävään hiekkaan. Hän otti raskaita, vaikeita askelia kohti meren kutsua. Hän tiesi ettei se olisi kylmä vaan äidin rakastava syleily, äidin rakkaus. Hän tunsi sisällään onnen kuohunan, hän tunsi sen. Hänen silmiinsä syttyi pienen pojan loiste ja hän oli pakahtua onnen ja jännityksen sekamelskasta mikä huokui hänen rinnastaan. Pieni mies astui ensimmäisen askeleen aaltoihin ja tunsi kuinka meri kaipasi häntä, he olivat rakastavaiset, he olivat rakkaus. Hän kääntyi vielä ympäri katsoakseen pientä taloa, joka oli ollut hänen suojansa kaikki nämä vuodet. Talo hymyili hänelle ja kehoitti olemaan rohkea. Ja niin pieni mies oli, ja sukelsi rakkaansa syleilyyn.