Vainoharhoista.
Olipa kerran poika, joka ei ollut elänyt pientä elämäänsä edes kuudennen vuoden puolelle.
Varsin normaali poika, ymmärrättehän. Poika jonka äiti piti tätä normaalina. Kuin kaikki muut viisivuotiaat, oli äiti sanonut naapurille. Kuin muutkin, oli vakuuttanut isä perässä.
Poika katseli äitinsä hymyileviä kasvoja tämän kohdistaessa hymyttömät silmänsä naapuriin ja oli kuin poika olisi nähnyt silmistä lähtevän viestin, samanlaisen äänettömän viestin jonka poika oli nähnyt useasti. Viestin joka oli merkki rajan lähestymisestä. Kohta äiti laskisi kolmeen ja ottaisi naapuria tukasta.
Pojan silmät siirtyivät äidistä naapuriin ja siitä isään. Isä oli varuillaan, isä tiesi ettei äitiä kannattaisi suututtaa.
Äiti katsoi samoilla hymyttömillä silmillään häneen. Hymy joka oli ollut äidin huulilla oli tiessään ja sen tilalle oli tullut suuri musta pilvi joka pyöri äidin hiusten ympärillä. poika näki miten pilvi välkkyi ukonilmasta.
salama sytytti äidin tukan tuleen. Ensin hiuksista tuli uskomattoman paha haju joka sai pojan ottamaan askeleen taakse. Poika katsoi kauhu silmissään äitiään joka ei näyttänyt huomaavan kuinka hänen juuri laitettu tukkansa oli liekeissä. Poika katsoi äidin silmiin eikä uskaltanut sanoa mitään, äidin silmät olivat varoittavat. Poika siirsi katseensa isään joka katsoi vaivaantuneena kaukaisuuteen.
Pienten silmien palatessa tutkimusretkeltään takaisin äitiin, kouraisi pojan mahanpohjasta kuin kuopasta ajettaessa. Äiti oli muuttunut, äidin kasvot. Äidin iho.
Äitiä ei ollut enää nimeksikään, ainoastaan samat punaiset, juuri kiillotetut kengät seisoivat samalla paikalla, missä äiti oli ollut.
Pelkkä hiilestä ja liekeistä muodostuva hahmo seisoi punaisissa kengissä ja hahmon kasvoilla oli tunnistettavissa äidin hymytön, kyllästynyt katse.
Poika havahtaa kun naapurin tyttö, ehkä jo kuuden vanha tarttuu tätä kädestä ja katsoo kysyvästi.
En voi poika sanoo ja muistelee äidin karrelle palanutta ihoa.
Äiti suuttuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti